Kuntauudistus remonttiin

Kuntauudistushanke kuumentaa tunteita. Maakunnat ovat nousemassa vastarintaan ja Etelä-Savon maakuntajohtaja Viialainen vertaa hanketta Stalinin suorittamiin Venäjän kylien hävittämisiin. Pahemmin ei enää hallituspuolueen edustaja voisi asiasta sanoa. Espoossa kokoomuksen edustajat eivät ole vielä käyttäneet yhtä pahaa kieltä, mutta ilmiriita omien ministerien kanssa on tosiasia. Paikallishallinnon uudistaminen kaipaakin nyt uusia näkökulmia ja ideoita, sillä hallituksen mallilla ei näytä olevan läpimenon mahdollisuuksia.

Viialaisen esittämä maakuntamalli, jota tosin aikaisemminkin on esitetty, on harkinnanarvoinen. Jos maakunnille siirretään kunnilta ja kuntainliitoilta merkittäviä tehtäviä, selkeyttää se hallintoa, mutta edellyttää samalla maakuntien demokratisointia ja verotusoikeutta. Se ei olisi mikään pikkumuutos, mutta sitä ei ole myöskään laajamittainen kuntien lahtaaminen.

Kaksiportainen hallintomalli sopii myös pääkaupunkiseudulle. Pääkaupunkiseudun kunnat tulee yhdistää omalla laillaan metropolikunnaksi, joka samalla jaettaisiin 10-15 kotikunnaksi. Metropolikunta hoitaisi ainakin liikenteen, maankäytön yleissuunnittelun, vesi-, energia- ja jätehuollon, erikoissairaanhoidon, toisen asteen koulutuksen tehtävät sekä erittäin tärkeän asuntopolitiikan. Kotikunnille jäisivät mm. asemakaavoitus, peruskoulut, päivähoito, vanhusten huolto, kunnossapito, kulttuuritoimi sekä terveysasemat.

Muutos mahdollistaisi koko seutua koskevien asioiden avoimen ja demokraattisen suunnittelun ja päätännän, mitä aikansa eläneet kuntarajat nyt hankaloittavat. Kotikunnat taas ovat tarpeen, jotta asukkaat voisivat vaikuttaa lähiympäristönsä asioihin, mikä esim. Espoossa on nykyisin valtuutetuillekin turhan vaikeaa tavallisista kuntalaisista puhumattakaan.

Espoon lakkauttamisen esteenä tuskin olisi asukkaiden kiintyminen nykyiseen kuntaan. Moniko tuntisi haikeutta, jos Espoon keskustan sijaan omaksi kunnan keskustaksi tulee esim. Leppävaaran, Tapiolan tai Espoonlahden keskus. Seudun pääkeskustana säilyy Helsingin keskusta joka tapauksessa. Olemme jo nyt enemmän esim. leppävaaralaisia kuin espoolaisia. Espoolaisuus säilyisi jatkossakin Espoon keskustan ja sen ympäristön alueella.

Suurpelto ja Loukon asema

Kaupunginvalltuusto päätti viime lokakuussa ostaa Suurpellon alueelta Gerkmanin perikunnan omistamat kaksi rakennuskorttelia 39 miljoonalla eurolla. Tällä kuitattiin perikunnan kaavoitusmaksuvelat, jotka olivat syntyneet, kun perikunta ei ollut saanut myytyä tonttejaan rakentajille.

Ko. korttelit sijaitsevat Kehä II:n vieressä. Alue on erittäin vaikeasti rakennettavaa syvää savikkoa, missä pohjaveden pinta on aivan maantasolla.- niinpä esimerkiksi autopaikkoja ei voida sijoittaa maan alle vaan parkkitaloihin. .

Korttelit on kaavoitettu suurella tehokkuudella ( et=1,8 ) pääosin toimistorakentamiseen. Tontit eivät ole kuitenkaan menneet kaupaksi, sillä seudulla - mm. Espoossa on runsaasti parempia alueita toimistorakentamiseen. Alueella onkin vireillä kaavamuutos, jonka tarkoituksena on muuttaa toimistorakentamista palvelu- ja asuinrakentamiseen.

Kaupungin maksamaa korkeaa hintaa on perusteltu sillä, että kaupunki voi vielä saada omansa takaisin  tonttien myynnistä. Tämä ei näytä kuitenkaan todennäköiseltä, sillä rakennusoikeutta joudutaan todennäköisesti pienentämään tuntuvasti. Nykyinen korkea tehokkuus ei sovi palvelutaloille eikä oikein asumiseenkaan. Hintaa laskevat myös kalliit perustamiskustannukset ja hulevesijärjestelyt.

Valtuuston hyväksymällä kaupalla perikunta on turvannut etunsa täysimääräisesti ja ilmeisesti ylikin, mitkä se on saanut aikaisemmilla sopimuksilla ja kaavoituksella. Kaupunki on sen sijaan ottanut kantaakseen riskin tonttien kaupaksimenosta. Perikunta voi vielä hyötyä kaavamuutoksistakin, sillä kaupunki on sitoutunut luovuttamaan kaavamuutoksen asuinrakennusoikeuden perikunnalle, jos se ylittää 25 000 k-m2.

Uusi sopimus on siis erittäin edullinen Gerkmanin perikunnalle, joka jo aikaisemmin on saanut alueelta kymmenien miljoonien maanmyyntitulot. Kaupunki sen sijaan tulee todennäköisesti saamaan kaupasta takkiinsa tuntuvasti.

Huonon sopimuksen tekee erittäin arveluttavaksi se, että yksi Gerkmanin perikunnan jäsenistä on toimialajohtaja Loukon perhetuttu. Louko on osallistunut neljä kertaa Suurpellosta sopimuksista käytyjen neuvottelujen aikaan Lapin matkoille, jotka oli järjestänyt perikunnan jäsenen Berit Yrjö-Koskisen aviomies Jorma Yrjö-Koskinen - mukana matkoilla olivat tietenkin myös vaimot.

Kun Louko on saanut tuomion näistä ja muistakin vastaavista matkoista, on hänen asemansa kaupungin vastaavana virkamiehenä joutunut erittäin kyseenalaiseksi. Suurpellon viimeinen sopimus osoittaa lopullisesti, että Louko ei aja ensisijaisesti kaupungin etua vaan yksityisten tahojen, jotka lisäksi ovat tarjonnnet hänelle monia etuisuuksia. Loukon asema toimialajohtajana onkin käynyt kestämättömäksi. Jos hän ei itse älyä erota, on kaupungin johtoelinten tehtävä lopulliset johtopäätökset.