Kumpi vai kampi

Pressavaalien jatkosta tulee melko mielenkiinnoton näytelmä. Niinistön ja Haaviston ulkopoliittiset näkemykset ovat niin lähellä toisiaan, että eroja saa hakea lähinnä nyansseita. Vaalikeskusteluista emme näe kiihkeitä taisteluja, kun molemmat ehdokkaat pyrkivät esiintymään mahdollisimman herrasmiesmäisesti ja rauhallisesti ja kaikkia äänestäjäryhmiä mielistellen.

Kun Väyrynen putosi ( tai pudotettiin ) pelistä, voi poliittisen eliittimme jatkaa rauhassa hallitsemista. Kataisen hallituksen takana olevat ryhmät ovatkin ilmoittaneet ilonsa vaalituloksesta. Mutta eurokriisistä, leikkauslistoista eikä kuntauudistuksestakaan tämä ei pelasta, mutta tuleva presidentti tulee olemaan hallituksen vankkana tukena, valittiinpa kumpi tahansa.

Vasemmiston tulos osoittaa lähinnä, että politiikasta on onnistuttu hävittämään politiikka. Tärkeämpää kuin ihmisten taloudelliset ja sosiaaliset edut tai maamme asema, tuntuvat olevan ehdokkaiden persoonat. Osansa on tietenkin politiikan siirtymisestä mediaan ja erityisesti televisioon. Laajapohjainen hallitusyhteistyö on antanut aloitteen kokoomuksen käsiin eikä vasemmisto ole kyennyt uskottaviin aloitteisiin esim. talouskysymyksissä tai ulkopolitiikassa.

Kumpi jäljellä olevista on sitten parempi valinta, vai kannattako äänestää ollenkaan. Niinistön valinta merkitsisi kuitenkin kokoomuksen asemien edelleen vahvistumista - Haaviston valinta voisi sen sijaan aiheuttaa pientä tervetullutta sekaannusta kuvioihin.

Mikä ratkaisee

Suomen presidentti ei ole vallaton edushenkilö niinkuin monissa maissa. Ulko-ja turvallisuuspolitiikan johtaminen on vaativa ja vastuullinen tehtävä- siksi presidentin valintaan tuleekin suhtautua vakavasti. Siinä ei tule ratkaista toisarvoiset tekijät, kuten ehdokkaan edustavuus, sisäpoliittiset mielipiteet tai puoluekanta. Nekin ovat tärkeitä, mutta tärkeintä ovat ehdokkaan näkemykset Suomen asemasta ja eduista muihin maihin nähden sekä suhtautuminen globaaleihin kysymyksiin. Ehdokkaalla tulee olla myös kokemusta ja näyttöä ulkopolitiikan hoidosta mieluiten pääministerin tai ulkoministerin tehtävissä.

Ylivoimaisesti eniten kokemusta ehdokkaista on Paavoilla Väyrynen ja Lipponen. Lipponen on kuitenkin EU-intoilija. Hänen johdollaan Suomi vietiin varsin epäilyttävin keinoin EMUn jäseneksi ja nyt hän on ajamassa avoimesti EUn liittovaltiokehitystä. Eipä ole unohtuneet hänen nöyristelynsä USAn entisen presidentin edessä ja NATO-puheensakaan, jotka nyt on tosin vaalien alla piilotettu. Näkemyksiltään Lipponen on ehdokkaiden oikeata laitaa, mikä kuvaa myös hänen puolueensa varsin surkeata tilaa.

Väyrysellä on ulkopoliittista kokemusta vuosikymmenien ajalta. Hänellä on myös realistinen näkemys Suomen asemasta pohjoismaana ja Venäjän naapurina. Varauksellinen suhtautuminen EUhun on myös hänelle ansioksi, sillä EUn kehitys näyttää johtavan yhä tiiviimpään - mm. sotilaalliseen liittoon Saksan johdolla. Liittosuhteista Saksaan meillä on jo riittävästi historiasta kokemusta, mitä ei tule unohtaa, vaikka olosuhteet nyt ovatkin toiset. Väyrysen näkemykset kestävästä kehityksestä ja sen edistämisestä kansainvälisesti ovat myös varteenotettavia, sillä Suomen tulee olla näissä kysymyksissa edelleen aktiivinen.

Muiden ehdokkaiden ulkopoliittinen kokemus on varsin heppoista. Gallupsuosikki Niinistö on tosin opiskellut tiivisti kansainvälisiä kysymyksiä ilmeisesti luullen tulevansa valituksi. Niinistö on kuitenkin varsinainen kameolontti, jota yrittää ottaa etäisyyttä puolueeseensa, koska tietää että kokoomuslaisuus ei ole kovin hyvä meriitti presidentiksi pääsemiseen.

Haavisto ja Biaudet ovat toimineet kansainvälisissä tehtävissä, mutta heidän suhtautumisensa keskeisiin ulkopoliittisiin kysymyksiin on jäänyt vaalikeskusteluissa vähintään epäselväksi, mikä voi johtua myös heidän kokemattomuudestaan niiden käytännön hoidosta. Kummankaan käsiin en antaisi maamme ulkosuhteiden hoidon johtamista.

Arhinmäki ja Essayah joutavat vielä kasvamaan ja hankkimaan kokemusta, vaikka molemmissa onkin potentiaalia vaativiinkin tehtäviin.

Tapiolalle mahdollisuudet kehittyä

Tapiola rakennettiin 50- ja 60-luvuilla ajatuksena tarjota lapsiperheille edullisia asuntoja ja luoda uudenlainen puutarhakaupunki. Tapiolan sijainti oli silloin melko syrjäinen ja alueen rakennustehokkuus oli sen mukainen - aluetehokkuus on vain 0,25. Se oli kuitenkin tehokkaampi kuin Espoon väljät omakotialueet. 

Tilanne on nyt aivan toisenlainen - Espoo on laajentunut pitkälle länteen uusilla tehokkailla asuinalueilla. Tapiola on jäänyt näiden ja Helsingin kantakaupungin väliin. Tapiolan rakentamista ei ole kuitenkaan tehostettu keskustaa lukuunottamatta, vaikka sen sijainti ja valmis infra antaisivatkin siihen hyvät mahdollisuudet. Tapiolan ympärille on myös noussut tehokasta työpaikkarakentamista, mutta Tapiola ei ole tarjonnut näiden työntekijöille juurikaan asumismahdollisuuksia.

Tapiolan asukasmäärä on nyt noin 15 000, kun se vielä 40 vuotta sitten oli 18 000. Samalla alueen väestörakenne on voimakkaasti vanhentunut ja lasten määrä on liki puolittunut. Alue on muuttunut lapsiperheistä hyvätuloisten eläkeläisten kaupungiksi. Lasten vähetessä on moni koulu ja päiväkoti jouduttu lopettamaan ja myös kaupalliset palvelut ovat kuihtuneet. Samalla asuntojen hinnat ovat nousseet pilviin eikä alueelle olekaan tavallisille lapsiperheille mitään mahdollisuuksa muuttaa asumaan.

Tapiolan liikenteellinen sijainti on hyvä ja se vain paranee, kun metro valmistuu ja tulevaisuudessa myös uusi pikaraitiotie ajanee Tapiolan lävitse. Tämä edelleen korostaa Tapiolan mahdollisuuksia ottaa vastaan uusia asukkaita ja toimintoja.

Tapiolan kehittämisen ongelmaksi ovat kuitenkin nousseet suojelupyrkimykset. Museovirasto pitää aluetta "kansallismaisemana", jossa ei saisi muuttaa mitään. Vain keskusta ja sen eteläpuolinen alue ovat voineet kehittyä, mutta vanhan rakennuskaavan alue on viraston mielestä museoaluetta, jota se mustasukkaisesti vahtii. Myös keskustassa museovirasto vastustaa korkeata rakentamista, vaikka se on melkein ainoa rakentamissuunta, jotta alueelle voidaan edes jotain rakentaa.

Jos Tapiola halutaan säilyttää elävänä kaupunkina, joka tarjoaa asumismahdollisuuksia myös lapsiperheille ja ympäristön työntekijöille sekä monipuoliset kaupunkimaiset palvelut koko suuralueelle, edellyttää se tiukoista suojelutavoitteista tinkimistä. Alueelta onkin tutkittava mahdollisuuksia uusille rakentamistonteille. Tämä on mahdollista säilyttäen Tapiolan puutarhaluonne, vaikka kaikkia viherlänttejä ei voikaan säästää. Tapiolan puistojen määrä on niin suuri, että niistä on varaa hieman tinkiä. Tavoitteena voisi olla uusien asuntojen rakentaminen ainakin 2000-3000 asukkaalle. Rakentamisella tulisi myös tasapainoittaa alueen väestörakennetta eli suosia pienituloisia ja lapsiperheitä.  Kun Tapiolan ympäristöön - Keilaniemeen ja Hagalundintien varrelle on lisäksi tulossa uutta asutusta, voidaan saada riittävä väestöpohja palvelujen kehittämiselle ja liikekeskuksen uudelle nousullekin.

Tapiolan kehittäminen on kestävän kehityksen mukaista, sillä alueen sijainti on keskeinen ja sen joukkoliikennepalvelut erinomaiset varsinkin kun metro otetaan käyttöön. Alueen rakentaminen ei myöskään edellyttä uuden infran rakentamista, mikä tulee yhteiskunnalle ja kaupungille edulliseksi.

Jos tiukoista suojeluvaatimuksista ei voida tinkiä, muuttuu Tapiola rikkaiden reservaatiksi  kuihtuvine palveluineen ja  rappeutuvine viheralueineen - museoalueeksi keskelle elävää pääkaupunkiseutua. Tämä on tuskin kenenkään edun mukaista.

Tuloerot kasvussa

Hesari julkaisi tänään ansiokkaasti tietoja tuloerojen kasvusta 90-luvun alusta lähtien. Rikkaus lähti kasaantumaan, kun pääomatulojen verotusta kevennettiin niin, että kupongin leikkaajia verotetaan keveämmin kuin työtuloja. Tämäkö on nyt sitä työllisyyden edistämistä, mistä mm. pääministeri Katainen on joka yhteydessä saarnannut. Todellisuudessa verotus houkuttelee muuttamaan tulot pääomatuloiksi eikä päinvastoin.

Mallia on otettu USAsta - tuosta uusliberalismin syntymaasta. Siellä saatiin uskoteltua päättäjille, että alhainen varakkaiden verotus lisää talouskasvua ja sitä kautta hedelmiä putoaa myös köyhemmille. Näinhän ei ole suinkaan ole käynyt, vaan talouden kasvulukemat ovat jatkuvasti pudonneet. Hillitön keinottelu, jonka suuret tulot ja omaisuudet sallivat, on johtanut koko maailman talouden pahimpaan kriisiin sitten 30-luvun. Mitkään uusliberalistien lupaukset eivät ole toteutuneet, mutta se ei ole pysäyttänyt aatteen etenemistä myös Suomeen.

Päävastuun tuloerojen kasvattamisesta kantaa epäilemättä oikeistomme, mutta myös vasemmisto on ollut mukana politiikan toteuttamisessa. Mainittavaa muutosta ei ole tuo myöskään nykyinen hallituksemme, vaikka sitä kovasti mm. Vasemmistoliiton taholta uskotellaan.

NATO-jäsenyys vastatuulessa

Uusin mielipidetutkimus osoittaa, että NATO-jäsenyyden kannatus on vain 16 prosenttia eli alimmillaan kymmeneen vuoteen. Pitkäaikainen median vyörytys jäsenyyden puolesta ei siis ole tuonut tulosta, vaikka pääosa mm. sanomalehtien päätoimittajista on jäsenyyden kannalta. Myös YLE:n toimittajien asenteet paistavat lävitse - ei presidentinvaalitenttiä, missä toimittajat eivät pelottelisi Venäjän kuvitellulla uhalla.

NATO- jäsenyys ei lisäisi maamme turvallisuutta, vaan päinvastoin vähentäisi sitä. NATO suuntautuu edelleen Venäjä vastaan eikä naapurimme katsoisi hyvällä vastustajan sotavoimien sijoittumista Pietarin ja Muurmanskin lähietäisyydelle. Jännitys itärajallamme lisääntyisi ja kanssakäyminen Venäjän kanssa vaikeutuisi.

Muualla maailmassa joutuisimme uuden liittolaisemme - USA:n apuriksi. USA ei presidentin vaihtumisesta huolimatta ole oleellisesti muuttanut ulkopolitiikkaansa, vaan varjelee mustasukkaisesti etujaan ympäri maailmaa. Vaara joutuminen selkkauksiin ja terrorismin kohteeksi kasvaisi, mikä ei mitenkään olisi etumme mukaista.

Liittoutumista on usein perusteltu sillä, että tällöin voimme päästä pöytiin, missä päätetään turvallisuudestamme. NATO ei kuitenkaan ole ainoa organisaatio, joka vaikuttaa alueemme turvallisuuteen. Niitä tehdään myös Venäjällä, Ruotsissa ja muissa naapurimaissamme. Mahdollisuudet vaikuttaa näihin päätöksiin voisivat heikentyä oleellisesti, jos olisimme liittokunnan jäsen, joihin nämä eivät kuulu. Liittoutumattomuus antaa meille myös paremmat mahdollisuudet sovitella puolueettomana maapallon konflikteja ja osallistua rauhanturvatyöhön.

Mielialojen muutos näkyy myös presidenttiehdokkaiden kamppanjoissa. Kukaan ehdokkaista ei ole ilmoittautunut NATO-jäsenyyden kannattajiksi, vaikka erityisesti Niinistö ja Lipponen ovat aikaisemmin sitä enemmän tai vähemmän puolustaneet. Näiden herrojen takinkäännöksiin ei ole kuitenkaan syytä täysin luottaa, sillä kysymys voi olla vain väliaikaisesta taktikoinnista, joka voidaan myöhemmin unohtaa, jos tilanne sen mahdollistaa.

Jos NATO-myönteinen kokoomus kasvattaa edelleen kannatustaan, voi se seuraavalla eduskuntakaudella ajaa suuremmalla voimalla tavoitettaan. Tällöin oman puolueen presidentti auttaisi tietenkin puolueen NATO-tavoitteita. Tilanteeseen viittaavat myös Niinistön puheet mahdollisesta kansanäänestyksestä NATO-jäsenyydestä. Mitään äänestystähän ei tarvita, ellei ole olemassa esitystä jäsenyyden hyväksymisestä. Siinä vaiheessa asia on jo valmisteltu ja pohjustettu varsin pitkälle.

Johtopäätösten aika?

EU:n huippukokous ei ratkaissut euron kriisiä, vaikka sen sanottiin ratkaisevan euron tulevaisuuden. Kokouksen tulokset ovat synnyttäneet jälkipyykkiä myös Suomessa.

Ennen kokousta eduskunnan perustuslakivaliokunta totesi, että pysyvän vakausrahaston päätöksenteko edellyttää yksimielisyyttä, jotta päätösvalta valtiomme varojen käytöstä pysyy perustuslain mukaisesti eduskunnalla. Jo valiokunnan kokouksessa kokoomuksen Sasi jätti päätökseen eriävän mielipiteen. Nyt myös Paavo Lipponen ja Aleksander Stubb ovat esittäneet perustuslain luovaa tulkintaa eli toisinsanoien perustuslakivaliokunnan on luovuttava kannastaan.

Perustuslakimme lähtökohtana on maamme suvenereenisuus, mikä ei tietenkään sovi EU-kauteen. Uuden talousliiton tarkoitus on, että ylintä päätösvaltaa myös talousasioissa siirretään EUn elimille. Uusi tilanne edellyttää nyt perusteellista keskustelua maamme ja EUn suhteista, mikä olisi pitänyt käydä jo vuosia sitten. Myöskään presidenttiehdokkaat eivät pääse pelkällä verbaaliakrobatialla tästä kysymyksestä, vaikka esim. Niinistö haluaakin väistellä kaikkia selviä kannanottoja.

Tämän päivän Hesari valitti nationalismin nousua Euroopassa. Pääkirjoituksessa rinnastettiin nationalismi ja pyrkimys säilyttää kansallinen itsemääräämisoikeus. Näinhän asia ei tietenkään ole, sillä nationalismia eli vihamielisyyttä toisia kansakuntia vastaan synnyttää juuri tunne itsemääräämisoikeuden menettämisestä ja toisten valtioiden määräämisvallan alle jäämisestä. Hesarin mukaan varmaankin myös Neuvostoliitossa esiintynyt kansallismielisyys oli vahingollista, vaikka se juuri hajotti koko liittovaltion.

Eurokriisissä on ollut kysymys myös siitä, mikä on velkaantuneille maille lainoja antaneiden pankkien ja muiden sijoittajien vastuu. Nythän niiden tappiot on päätetty siirtää valtioille ja viime kädessä veronmaksajille. Kataisen hallitus on kuitenkin julistanut pitävänsä kiinni sijoittajanvastuista. Talousliiton perustamiskokouksessa päätettiin kuitenkin luopua sijoittajien vastuusta IMF:n käytännön mukaisesti, kuten EUn presidentti selväsanaisesti ilmoitti. Kuitenkin pääministeri Katainen ja Vasemmistoliiton puheenjohtaja Arhinmäki ovat väittäneet, että sijoittajien vastuusta ei luovuttu.

Ilmeistä kuitenkin on, että jo ennestään heiveröistä sijoittajanvastuusta on nyt oleellisesti heikennetty, minkä luulisi aiheuttavan johtopäätöksiä ainakin vasemmistossa.

Öljypalmukysymys

Risto Isomäki on kirjoittanut varsin mielenkiintoisen pamfletin öljypalmukysymyksestä. Öljypalmu on trooppinen kasvi, jonka ei luulisi kiinnostavat paljonkaan suomalaisia, mutta mm. pääkaupunkiseudun kunnallispolitiikot ovat joutuneet ottamaan sen käyttöön kantaa.

Öljypalmun öljyä on käytetty vuosikymmenet ruonjalostusteollisuuden ja kosmetiikan raaka-aineena, mutta kun sitä ryhdyttiin käyttämään myös biodieselin valmistukseen, on syntynyt hirveä haloo sen aiheuttamista haitoista sademetsille. Suomalainen valtion omistama Neste Oil on investoinut miljardeja biodieselin jalostamiseen ja on johtavia yrityksiä tällä alalla. Niinpä Helsingin seudun bussifirmatkin ovat kokeilleet sen käyttöä seudun liikenteessä. Erityisesti Greenpeacen toimesta ainakin Helsingin valtuusto on kuitenkin saatu vastustamaan ko. käyttöä. Onpa Greenpeace julistanut Neste Oilin maailman vahingollisimmaksi yhtiöksi.

Eittämättä öljypalmuviljelmien alta onkin hävitetty sademetsiä erityisesti Indonesiassa, mikä tietenkään ei ole hyväksyttävää. Suuret firmat ovat hävittäneet jopa kokonaisia kyliä valloittaessaan uusia maa-aloja viljelmien tieltä.

Öljypalmu kuten muutkin palmukasvit ovat erittäin tuottoisia kasveja - niiden hehtaarisadot ovat moninkymmenkertaiset verrattuna muihin öljykasveihin. Palmut ovat myös erittäin monikäyttöisiä ja ne ovatkin olleet elintärkeitä tropiikin ihmisille. Palmut estävät myös maan eroosiota ja niiden alla voidaan viljellä myös muita kasveja - mm. hedelmäpuita.

Palmujen käyttö on kuitenkin vielä melko vähäistä niiden käyttömahdollisuuksiin nähden. Risto Isomäen mukaan palmujen viljelyala voidaan vielä moninkertaistaa tarvitsematta silti ottaa käyttöön sademetsäalueita. Itse asiassa teoriasssa yksin palmuja kasvattamalla voitaisiin tyydyttää koko ihmiskunnan ravinnon tarve, mutta käytännössä tähän ei ole tarvetta eikä monesta syystä ole mahdollistakaan. Palmuviljely antaa myös mahdollisuuden tropiikin alueiden pienviljelijöille tuottoisaan elinkeinoon ja mahdollisuuden parantaa olojaan.

Biopolttoaineet ovat yksi keino hillitä ilmastonmuutosta, sillä nestemäisten polttoaineiden käyttö on yksi suurimmista kasvihuonekaasupäästöjen aiheuttajista. Viljalla tai pohjoisten alueiden öljykasveilla ei biopolttoaineiden tarvetta kuitenkaan pystytä tyydyttämään ja ne vievät peltoalaa ruoan kasvatukselta eikä niidenkäyttö juurikaan vähennäkasvihuonekaasupäästöjä. Isomäen mukaan öljypalmulla on suurimmat mahdollisuudet ratkaista tämä ongelma verrattuna mm. jatropan käyttöön.

Öljypalmun käyttö edellyttää kuitenkin mm. sitä, että Indonesian valtio ja muut tropiikin maat estävät suuryritysten turmiollisen toiminnan ja ohjaavat palmun viljelyä niin, että siitä hyötyy myös paikalliset asukkaat. Tämä edellyttää myös kansainvälistä painostusta, johon on syytä myös Helsingin seudun kunnallispoliitikkojen osallistua.